Matkani Atlantin yli opiskelemaan. 

My journey across the Atlantic to study.

Vaeltaessani pitkiä JFK:n lentokentän käytäviä, jäin muista matkustajista jälkeen sitoessani kengännauhoja, katsoin taakseni tyhjää käytävää ja tajusin, että tässä sitä taas ollaan, reissussa ihan yksin.

Lentokentät ovat melko epämukavia paikkoja kaikkine säätämisineen ja jonottamisineen, mutta amerikkalaiset ovat onnistuneet tekemään siitä erityisen epämiellyttävän kokemuksen maahantuloprotokollallaan.

Tullijonottaminen itsekseen on melko tylsää puuhaa. Jonkin aikaa jaksoin ihmetellä ja naureskella kaikelle sähellykselle, mutta kun tuntin on fiilistellyt takana olevan tädin niskaan huohotusta niin toivoin, että lysti jo vihdoin loppuisi.

"Hauskinta" oli kun ikuisuudelta tuntuneen jonotuksen jälkeen tullivirkailija sanoi, että viisumini on mennyt umpeen. Luonnollisesti vänkäsin vastaan ja esittelemällä lisää dokumentteja asia oikeni ja pääsin rajan taa, ihmeelliseen ameriikkaan. 

-----------------------------------

As I walk a long JFK airport's  long corridors, I was left behind from the other passengers when I stopped to tie my shoe laces. I looked back at the empty corridor and realized that here I am, on a road again, all alone.

Airports are quite unpleasant places, all the fuss and queuing, but the Americans have succeeded to make it particularly unpleasant experience with their immigrant protocol.

Standing in the ques by yourself is quite boring. For some time I can look around and wonder, laugh to all that hullabaloo there, but after an hour feeling frustrated granny's breath in my neck, I started to wish that this "fun" would end soon.

The most "fun" thing was after queuing for ages, customs officer said that my visa has expired. I did not discouraged by that, I started to dispute and after the introduction of more documents, I got cross the border. To Ameriiica, to the land of wonders.